Utopiset perhoset /K

 Leena Landerin Tummien perhosten koti vuodelta 1991 kertoo tarinaa Juhani Johanssonista, joka päätyy 13-vuotiaana Olavi Harjulan johtamaan poikakotiin Saarelle. Teos seuraa Juhania Saarella ja näemme miten välit muihin Saaren poikiin ja asukkaisiin muotoutuvat. Dome Karukoski on ohjannut tämän samaisen teoksen pohjalta tehdyn elokuvan vuonna 2008 ja on yllättävää miten sama tarina voi saada uusia ulottuvuuksia. Kuten yleisesti tiedetään, elokuvat harvoin ovat täysin samanlaisia kaikissa kohdissa alkuperäisteoksen kanssa ja joskus joitain seikkoja muutetaan dramatisoinnin merkeissä. 

Kirja käsittelee ehkä osaltaa synkkiä aiheita, mutta kuitenkin aiheita, jotka ovat olleet totisinta totta jossain kohtaa. Koko tarina sijoittuu 60-luvulle ja silloin oli oikeasti paljon poikakoteja, jotka saattoivat jopa olla samanlaisia kirjan Saaren kanssa. Näin ensin kirjan lukeneena ja sen jälkeen elokuvan katsoneena, ne eivät mielestäni kuvastaneet tapahtumia samalla tavalla. Toisaalta se miten olin itse ajatellut kirjan tapahtumapaikan ja asioiden kulun mieleni valkokankaalla on varmasti erilainen siitä, miten joku toinen on sen nähnyt. 

Romaanissa oli synkkä tunnelma, ajattelinkin Saaren melko karuna ja ilmapiirin eräällä tavalla harmaana (lukuunottamatta Irenen istutuksia). Olin siis kovin yllättynyt kun elokuvan värimaailma oli kirkas, vehreä ja eläväinen –vähän kuin Risto Räppääjässä. Tuntui kuin olisin astunut ihan erilaiseen tarinaan, jossa Juhani ei ollutkaan karussa poikakodissa vaan hilpeässä utopiassa. Oli vaikea keskittyä elokuvan “vakaviin” kohtiin, joissa palattiin Juhanin lapsuuteen (tosin näytetyt takaumat olivat jatkuvasti samoja pätkiä, joten niissä ei ollut juurikaan järkeä), koska koko muu elokuva oli kuin yhtä teambuilding -harjoitusta. “Rakennetaan tämä yhdessä ja laulellaan yhteishenkeä nostattavia lauluja” olisi hyvä kuvaus elokuvan tunnelmasta. Myös Juhanin “pakoyritys” uimalla oli kirjassa hyvä, mutta elokuvassa Olavi vain ui rennosti selkää Juhanin vieressä kauniilla säällä. 

Elokuvasta puuttui Vanamon muut sisaret –tosin Orvokki oli kyllä mukana. Tämä kuitenkin johti siihen, että esimerkiksi kohtaus, jossa Kone käy hakemassa yhden sisaren pudottaman nuken ulkoa, jäätyy sinne ja Juhani käy hakemassa hänet, oli jätetty kokonaan pois. Ei ehkä oleellisin kohtaus, mutta omasta mielestäni jokseenkin tärkeä, sillä se selitti poikien persoonia ja toimi hyvänä väliaskeleena poikien keskenäistä rauhaa varten. Elokuvan kohtaukset olivat kuitenkin ihan järkeviä siinä mielessä, että ne kyllä kuvasivat oleellisimmat kohdat, mutta elokuva kuitenkin keskittyi liikaa Vanamon ja Juhanin suhteeseen. Siihenkin hypättiin yllättävän nopeasti. Myös kohtaus Juhanin saapumisesta Saareen, jossa kirjassa saamme tietää Tyynen taustasta sekä hänen tunteistaan poikia kohtaan oli sivuutettu täysin elokuvassa. Elokuvassa Tyyne oli siis yllättävän mukava hahmo, kun taas kirjassa Tyyne oli sivullinen henkilö, joka halveksi poikien koko olemusta. 

On ehkä hyvä myös olla sivuamatta seikkaa Tyynen kissan kuolemasta, joka jäi melko avoimeksi kirjassa, mutta elokuvassa tulee melkein sellainen mielikuva, että Juhani halasi sen hengiltä. Puhumattakaan 20-vuotiaista näyttelijöistä esittämässä 13-vuotiaita. Koko kokemus oli outo, liian utopinen elokuva niin synkkään aiheeseen. Melkein Midsommar olisi vastaava elokuva, sillä siinä oli jotain hyvin väärää.

//K