Mutta me emme kuole /T

 Tällä kertaa lukuun pääsi Antoine B. Danielin Inkat trilogian viimeinen osa Vuoren valo. Kirja on ilmestynyt suomeksi vuonna 2004 ja alunperin se on julkaistu ranskaksi vuosituhannen alussa. Trilogia sijoittuu 1500-luvun alkupuolelle Peruun Inkavaltakunnan maille. Trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa ovat Puuman varjo ja Soturin voima.

Trilogia on erittäin vaikuttavaa luettavaa ja tapahtumat sekä paikat imaisevat lukijan vahvasti mukaansa. Tapahtumia onkin vaikea tiivistää lyhyesti, mutta pääosin kirjasarjassa seurataan espanjalaisen Gabrielin ja inkaprinsessa Anamayan edesottamuksia Inkavaltakunnan viimeisimpinä hetkinä sekä tietenkin kulttuurien rajat ylittävää rakkaustarinaa. Trilogian ensimmäinen osa kertoo pääosin vain Anamayan nuoruudesta, kuinka hän päätyy suoraan metsästä osaksi Huayna Capacin ja myöhemmin Atahualpan hovia ja nousee Coya Camaquen:in asemaan - myyttisen Kaksoisveljen, johon koko valtakunnan kohtalo kietoutuu, “puolisoksi”. 

Toisessa osassa taas seurataan Gabrielin ja muiden konkistadorien Perun valloitusta ja Inkojen vastarintaa sekä poliittista kilpailua. Samalla päästään osaksi Inkojen upeaa sivilisaatiota ja kulttuuria, mutta myös hirvittäviä historiallisia tapahtumia. Kolmannessa osassa eletään vuosia 1536-1542. Valloittajien ja Inkojen välille syttyy sota, joka on erittäin lähellä päättyä Inkojen voittoon, mutta keskinäisestä poliittisesta riitelystä johtuen valtakunta ajautuu perikatoon ja espanjalaiset anastavat vallan. 

Teoksen alussa Gabriel saapuu myyttiseltä Titicaca-järveltä takaisin Cuscoon - valtakunnan pääkaupunkiin aikeinaan kostaa Gonzalo Pizarrolle. Monen selkkauksen jälkeen Gabriel päätyy osaksi taisteluita ja onnistuu muun muassa valloittamaan yksin Sacsayhuamanin linnoituksen. Gabriel ja jää vangiksi ja päätyy Ollantaytamboon Anamayan luokse, joka on hallitsijaksi nostetun Inka Mancon puolella. Sota jatkuu, Gabriel pakenee jälleen Titicacalle ja Anamaya pysyttelee uskollisena hallitsijalleen, kunnes mitään ei ole enää tehtävissä. Espanjalaisten ja sodan kauheuksien selvitessä Anamaya ja Gabriel pitävät huolen, että valtakunnan syvimmät salaisuudet pysyvät sen mukana ikuisena arvoituksena.

Erilaisen maailmankuvan ja kulttuurin lisäksi kirjassa käsitellään niin kolonialismin brutaaliutta, etnosentrismiä, ihmisoikeuksia kuin identiteettiongelmiakin. Kirjan luettuaan ymmärtää entistä paremmin kolonialismin vaikutukset ja sen tuhoavan voiman. Suuri sivilisaatio tuhotaan surutta kullan kiilto silmissä. Surullisinta on kirjan fiktiivisyydestä huolimatta sen paikkansapitävyys. Eurooppalaiset tuovat mukanaan “sivistyksensä” ja tuhoavat kokonaisen kulttuurin sen sekä tappavat surutta miljoonia ihmisiä turhan tähden. Moni voi väittää kolonialismin olleen hyödyllistä niin rahallisesti kuin sivistyksellisesti. Loppujen lopuksi kolonialismista ei ole ollut hyötyä kuin pienelle prosentille Euroopan ylimystöä. On totta, että ilman sitä mekään emme tänä päivänä söisi perunoita tai joisi kahvia, mutta onko Euroopan rakentaminen verellä mitään muuta kuin brutaalia. 

“Joka päivä joukkomurhia ja nöyryytystä. - - Paalukuoppia, joihin heitettiin miehet ja raiskatut naiset. Taloja täynnä ihmisparkoja, jotka poltettiin elävältä, niin kuin syksyn lehdet poltetaan. - - En aiheuttanut kärsimystä, mutten myöskään estänyt sitä.”

Gabriel, joka on muita konkistadoreja vastoin tutustunut uuden maansa kulttuurin lähempää, kokee kirjan edetessä identiteettiongelmia. Hän on lopen kyllästynyt espanjalaisten aiheuttamaan tuhoon ja haluaa kieltäytyä aseista, mutta samalla hän on inkoille ikuisesti muukalainen, vaikka kuinka puhuisi ketsuaa ja eläisi heidän tavallaan. Gabriel jopa kyseenalaistaa oman jumalansa vieraiden jumalien edessä ja on valmis tekemään kaikkensa, jotta varjellut salaisuudet eivät paljastu.

Niin kuin kirjassa esiintyvässä ennustuksessa todetaan, kaikista kammottavuuksista huolimatta Inkat eivät koskaan menetä otettaan maahan täysin. Vaikka espanjalaiset tuhoavat valtakunnan eliitin ja hallinnon sekä sivistyksen, tavallinen kulttuuri ja kieli säilyvät aina näihin päiviin asti. Tavallisten ihmisten elämä ei loppupeleissä muutu kauheasti. Varsinkaan, kun tieto konkistadorien julmuuksista leviää Eurooppaan lopulta ja jopa Paavi antaa lausuntonsa, että valloitettujen maiden kansat ovat yhtä lailla heidän jumalansa lapsia kuin eurooppalaisetkin. Silti kolonialismin jättämät arvet eivät toivo koskaan ja kauheinta kyllä itse Espanja ei ole vieläkään pyytänyt kansanmurhistaan anteeksi. 

“-- Esi-isienne Manco Capacin ja Mama Occlon lailla synnytätte yhdessä tämän maan uuden elämän. On sotia niin kuin on ollut sotia. Eroja niin kuin on ollut eroja. Ja voittonsa keskellä muukalaiset kokevat kurjuuden. Ja me inkat joudumme kohtaamaan häpeällisen nöyryytyksen ja orjuuden ymmärtääksemme, kuinka pitkän matkan olemme kulkeneet. – Mutta me emme kuole. “

//T