Terveet ennakkoluulot kunniaan /P

 Jälleen kerran uusi aluevaltaus mun kirjahistoriassa, tällä kertaa näytelmäkirja. Sanotaanko vaan näin, ettei ollut mitkään suurimmat odotukset, mutta kuitenkin tää kirja onnistui yllättämään. Ja enkä tarkota tätä mitenkään positiivisessa mielessä.

Luonnollisestikin mie valitsin ohuimman mahdollisen kirjan, mikä vain löytyi kirjaston hyllyltä sillä hetkellä. Valinnan kohteeksi osui Pasi Lampelan kirjoittama kirja Meidän poika. Alkuun, kun tän läpyskän avaa, niin tulee vastaan pitkä pätkä tekstiä, ja hetken jo luulin, että olinkin vahingossa valkannut romaanin. Säikähyksellä kuitenkin selvittiin, ja semmosen lyhyen ns. prologin jälkeen alkoki näyttää taas näytelmältä enemmän.

Tää kirja siis kertoo sellasesta lukiota käyvästä pojasta nimeltä Ville. Täl Villel ei vissii ollu kaikki ihan mennyt ihan putkeen lapsuudessa/nuoruudessa tai sitten sillä vaa vähä viiras päästä (taikka vähä molempia), sillä se käy sit loppujen lopuks räjäyttämässä ittensä koulun juhlassa, jollon se vie samalla useiden muiden hengen mukanaan. Täs näytelmäs ei itessään esitellä mitään kiusaamiskohtauksia, mutta koko kirjan läpi kyllä huokuu, että Villeä ei koulussa oo kohdeltu ihan hyvin. Tämän voi päätellä jo toisen kirjan keskeisen henkilön, Aleksin käyttäytymisestä. Aleksi nimittäin koko ajan käyttäytyy, kuin olisi parempi kuin Ville, ja luulen hänen oleva osasyy sille, miten huonoksi asiat lopussa pääsevät. Jos hän ei varsinaisesti kiusannut Villeä, niin uskon hänen olleen silti mukana vähintään hiljaisena hyväksyjänä.

Tän näytelmän aihekkaan ei ollut mikään kauheesti itseä koskeva, sillä vaikka maailmalla onkin tapahtunut useampia koulupommituksia, niin ainakaan mun tietääkseni niitä ei onneksi ole Suomeen sattunut yhtään. Lisäksi suurin osa Suomen koulusurmista on tapahtunut kymmeniä vuosia sitten, joten niistä ei ole mulla mitään muistikuvaa. Ainoo poikkeus on vuonna 2019 Kuopiossa tapahtunut kouluhyökkäys, mistä kyllä muistan lukeneeni lehdestä. Mutta sekin tapahtui melkein 400 kilsan päässä, eikä ollu kauhee läheinen tapahtuma mulle, ku kaikki sukulaisetkin asuu paljon pohjosempana.

Koko lukemisen ajan mun mielestä tää oli tylsä, mutta samaan aikaan mulla oli tunne, että ihan kuin olisin jo koulun kanssa käynyt katsomassa tämän näytelmän. Mun muistaakseni en ainakaan juuri tätä Meidän poika-näytelmää ole joutunut katsomaan, mutta juoni oli niin ennalta-arvattava ja loppuun kulutettu, että olen varmaan käynyt katsomassa samanlaisen näytelmän, kun niitä nyt tuntuu olevan kymmenittäin.

Loppuun ei voi muuta sanoa, kuin että kyllä varmasti suosittelen tätä näytelmää sellaselle opiskelijalle, jota ei vois näytelmät pätkääkään kiinnostaa, ja jolle kelpaa äikän tekstiä varten vaikka surkeakin näytelmäkirja, mutta kuhan se on todella ohut ja viidessä minuutissa luettava.

//P