Ensiaskel väärään suuntaan /P

Tää teksti ei nyt varsinaisesti kerro mistään kirjasta, vaan pikemminkin siitä, että kirjan valitsemiseen kannattaa käyttää pikkasemmin pitempi aika kuin se yksi sekunti, mikä nyt ylipäätänsä menee ihmisellä reagointiin. Ja aivan erityisesti sillon, kun tietää etukäteen, ettei tän tyypin kirja kauheen helpolla nappaa.

Nimittäin meidän piti tällä kertaa valita luettavaksi runokirja ja minä kun en ole koskaan ollut mitään runomiehiä, niin ei ajatus runokirjan valitsemisesta, saatika sitten sen lukemisesta kauheasti kyllä houkuta. Ne on molemmat lähinnä vaan sellasia asioita, mitkä haluaa hoitaa mahdollisimman nopeasti pois alta.

No meikäpoikahan sitten keksasi, että otetaampas tässä kirjastoon pikkuveli mukaan, niin saa hänkin auttaa mua kirjan valinnassa. No kun me sitten sinne kirjastoon saavuttiin, niin eksyttiin jostakin kumman syystä sarjakuvien ja romaanien luokse, mahdollisimman kauas niistä niin ihanista runokirjoista. Siellä me sitten oltiin aika pitkään, ja vasta kun kotiin piti mennä syömään, kun alkoi jo nälkäkin vaivata, niin muistui se runokirjakin mieleen. Raahasin sitten pikkuveljen melkein ulkoovelta takaisin ja suoraan runokirjojen ääreen. Sanoin vieläpä hälle, että ainut prioriteetti tässä kirjan etsinnässä on se, ettei kirja saa olla liian paksu. No hän sitten otti ja vilkasi hyllyä, ja valitsi sieltä kaikkein kaposimman ja lyhyimmän kirjan, joka löytyi ja sanoi, että tää otetaan, ja lähti kävelemään ulko-ovea kohti. Katoin kirjaa ja totesin, että kyllä varmana täyttää ite asettamani prioriteetit, oli kuvia ja kirja oli kapia ku mikä, niin sehän sitten otettiin.

Kirjan oli tarkotus olla semmonen pehmeä lasku runokirjojen maailmaan, jonka olin tähän asti pystynyt välttämään taidokkaasti. Mullahan runojen kanssa ongelma on se, etten mä koskaan tiedä, paljonko aikaa niiden lukemiseen kuuluisi käyttää. Kun ainuat yksittäiset runot, jotka oon lukenu, on ollut äidinkielen opettajan määräämiä ja niitähän on siellä sitten heti lähdetty totta kai analysoimaan ja miettimään teemaa yms.. En kuitenkaan halua, että mun vapaa-aika muistuttaa enemmän äikäntuntia kuin äikäntunnit itse, joten en aio jäämään pohtimaan syntyjä ja syviä runon teemasta. Runoja ei voi kuitenkaan lukea miten nopeasti huvittaa, koska sillon ei tajua koko tekstistä hölkäsen pöläystäkään. Sehän ois ihan sama lukisiko siansaksaa vaiko suomenkieltä, ei niistä ylitaiteellisista viiden sanan runoista vain irtoa mitään. Tätä silmällä pitäen mä nää mun prioriteetit määrittelin, ettei ihan kauhian montaa runoa joudu lukaisemaan.

Kotona kun aloin tutkiskelemaan tätä valittua runokirjaa, huomasin että tämä (ah niin ihanan lyhyt) runokirja oli pahimman luokan rakkauskirjemateriaalia. Tai no nyt kyllä lipsahti pieni valkoinen valhe, eihän se pahimmasta päästä ollut, oikeastaan nyt kun miettii, niin aika kaukanakin siitä. Kirjassa oli nimittäin myös jotain omasta mielestä iha ok runojakin, mutta suurimman osan olisin kyllä voinut jättää lukematta. Olisinhan mä tän helposti voinut päätellä, koska kirjan nimihän on Kun ilo läikkyy- sanoja onnesta. Että ens kerralla kun runokirjaa joudun valkkaamaan, niin katson kyllä aiheen (ja nimen) vähän tarkemmin.

Ei siinä mitään, olihan tässä kirjassa rakkauskirjemateriaali-runojen lisäksi joka aukeamalla hiano piirros (joista muutama tälläkin sivulla kuvituskuvana, taitelijana Minna L. Immonen), että jotakin hyvää sentäs. Ja voihan semmoinenkin aika koittaa, että mie sitten seitenkymppisenä nautin 500 sivun mittasista runokirjoista aina iltaisin, mikäpä minä olen sitä ennustamaan…

//P