Kulahtanut klassikko /P

 Tieks ku et oikeen oo innoissas jostain kirjasta ja sulla on kenties ihan vaan pikkuriikkisen ennakkoluuloja. Ja sitten se kirja on justiinsa niin huono kun sä oot olettanut. No niin kävi tän kirjan kanssa.

Täällä taas ollaan siis uuden taiteellisen klassikon parissa, joka on tällä kertaa J.D Salingerin kirjoittama Sieppari Ruispellossa. Must tuntuu, et täst kirjast on keskusteltu koulussa jo yläasteelta lähtien, ja kaikkien opettajien mielestä se on jotenkin maailman paras klassikko. Nää on ehkä osasyitä sille, minkä takia mä oon jotenkin aina suorastaan inhonnut tätä kirjaa. Koska jos se kerta on klassikko, niin tottakai sen on oltava surkea. Oikeastaan nyt tuntuu, että tää klassikon asema oli ainoa syy sille, minkä takia mä en tykänny täst ennen kuin avasin ees koko kirjaa.

Tutun tuntematton taiteilijan näkemys päähenkilöstä ja henkilökohtaisesti voin sanoa, että kyllä mäkin olisin äijää vetänyt turpiin.

Ja jos teitä tosissaan huvittaa kuulla niin ensimmäinen juttu minkä te varmaan haluatte tietää on, että tää kirja on aivan surkea. Näillä sanoilla tän kirjan ois pitänyt alkaa, jotta mä oisin välttänyt turhat “jos tää kuitenkin paranee vielä”-ajatukset. Nimittäin heti siltä sekunnilta kun mä tän kirjan avasin, mä tiesin, että tää kirja on täys fiasko ja et kaikki ennakkoluulot oli ihan paikallaan. Oikeataan mä en voi yhtään käsittää, miks kukaan opettaja voi pitää tätä hyvänä kirjana. Eihän tässä edes tapahdu mitään.

Koko kirjan juoni on niin lyhyt, että ei siitä edes uskalla puhua. Puoleen väliin kirjaa mä odotin, että koska alkaa se kunnon juoni lähtee liikkeelle ja millon se toiminta oikeen alkaa, kunnes mä tajusin et se mitä mä olin lukenu, oli sen kirjan “toimintaa”. Ite on niin tottunut lukemaan kirjoja joissa tapahtuu paljon ja joissa on selkeesti ees juoni, että tän kirjan lukeminen tuntui silkalta ajan tuhlaukselta. Ihan kuin olisi lukenut jonkun huonosti kirjoittavan muka taiteellisen pojanklopin päiväkirjaa. Oisin voinut jättää väliin.

Täs yritettiin hakee tämmöstä taiteellista ilmapiiriä sillä, että koko kirja oli kirjoitettu slangilla, ja voimpahan vaan todeta, että ei ollut onnistunut. Tää slangi hankaloitti lukemista joissain kohdin niinkin paljon, että en pystynyt muutamien sanojen tarkoitusta selvittämään edes päättelemällä. Mulle vaan herää kysymys, että miksi ihmeessä kaikki “taiteelliset” tekstit on stadin slangilla? Eikö vois niinku käyttää ihan selko suomenkieltä niin, että siitä jotaki ymmärtäiski, ku ainakin mun mielestä se on vähän niinkuin tarpeellista kirjojen lukemista varten. 

Kuulin myös, että jossain vaiheessa tätä ei oo saanu lukee kouluissa, koska kieli oli niin rujoa, ja ei voi muuta sanoa, kuin että kadehdin niitä onnekkaita, joiden ei ole täytynyt kahlata läpi tätä roskaa. Ainoa hyvä puoli tässä kirjassa oli se, että se oli sentään vain 200 sivua pitkä.

Täs on tutun tuntemattoman taiteilijan näkemys New Yorkista, jossa pyörittiin kirjassa jonkin verran.

//P