Rohkeutta ampua, rohkeutta olla ampumatta /P

 Mä oon nyt kirjoittanut venäläisestä, espanjalaisesta ja yhdysvaltalaisesta kirjasta tänne blogiin, joten sehän onkin perusteltua, että tämä postaus kertoo suomalaisesta kirjasta.

Kirjan nimi on Panssarikiila ja tekijä on Niilo Lauttamus (K. J. Gummerus OY 1976). Kuten julkaisuvuodesta voi päätellä, kirja on aika vanha, eikä mulle olisi tullut mieleenkään lukea kyseistä teosta ilman suositusta. Isä ja ukki molemmat suositteli tätä mulle, ja mä sitten päätin tarttua tilaisuuteen, kun kirja löytyikin niinkin läheltä kuin ukin kirjahyllystä. Molempien mielestä Lauttamus osaa kirjoittaa todentuntuisimmat tarinat sodasta, mikä johtuukin varmaan siitä, että on itse ollut kirjojen päähenkilöiden saappaissa. Vaikka ei meillä kolmella ole mitään kokemusta sodasta, molemmat äijät ovat vain käyneet intin ja ukki oli sota-aikaan lapsi, niin halusin kuitenkin lähteä tutustumaan, että vaikuttaako kirja yhtään todenmukaiselta.

Panssarikiila kertoo kahdesta suomalaisesta SS-miehestä, Akseli Karmela ja Juho Rautakoski, jotka ovat vapaaehtoisina liittyneet toiseen maailmansotaan Saksan riveissä. Lauttamuksen sotataustan takia mie tavallaan uskon, että kirja kertoo suomalaisten SS-miesten sodasta aidosti, luultavimmin pienellä maustamisella. Lauttamus oli tosiaan ollut itse osa viikinkipataljoonaa ja siihen kuuluvaa suomalaista Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonaa ja ollut mukana koko pataljoonan matkan Saksasta aina Venäjän lounaiskärkeen ja takaisin. Tämän jälkeen hän osallistui lisäksi Jatkosotaan ja Lapin sotaan ja oli lopulta ylennetty vääpeliksi asti. Eiköhän siinä ole riittävästi sotakokemusta, jotta voi yhden kirjan siitä kirjoittaa.

Useimmissa kirjoissa, mitä mä olen tähän mennessä lukenut, on ollut ärsyttävä päähenkilö taikka päähenkilö on tehnyt jotain ärsyttävää tai niin noloa, että iskee niin kova myötähäpeä etten voi jatkaa kirjan lukua hetkeen. Tässä kirjassa päähenkilöt olivat taas hyviä ja kirjasta oli helpompi nauttia, kun sitä voi lukea tuntematta silmitöntä myötähäpeää. Ei silti tarkoita, että kirja olisi ollut tylsä kuin mikä, päinvastoin. Panssarikiila on nimittäin ainakin mun mielestä sotakirjaksi aika kepeä ja humoristinen, mistä pidin toiseksi eniten.

Eniten koko kirjassa mie pidin päähenkilöiden luonteista. Päähenkilöt kuvattiin kirjassa rohkeina, nokkelina ja suorituskykyisinä. Heille kun antoi jonkin tehtävän, se suoritettiin sen pahemmin ruikuttamatta, vaikkakin he saattoivat keksiä oman tavan toteuttaa sen. He eivät myöskään pelänneet puolustaa toisiaan, vaikka se tarkoittaisi jonkin ylempiarvoisen päällikön tappamista, tai sen uhkaamista, mikä merkitsi myös mitä luultavimmin omaa kuolemaa. 

Rohkeus näyttäytyy kirjassa eri kohtauksissa eri tavoin. Rohkeutta on sekä edellä mainittu uhkaaminen ampua päällikön että kieltäytyminen ampumaan karkureita. Jälkimmäinen kohtaus jäi erityisesti mieleen, koska siinä näkyi, että vaikka oltaisiin minkälaisessa sotatilanteessa, päähenkilöt eivät suostu toimimaan omia arvojaan vastaan, mitä ainakin mie henkilökohtaisesti kunnioitan, varsinkin kun arvona on, ettei omia saa ampua.

Vaikka kirjan luettua en voi edelleenkään kommentoida mitään todentuisuuteen, koska itsellä ei ole jostakin kumman syystä mitään mihin verrata, niin on tässä kuitenkin pakko sanoa, että yhdyn suosittelijoideni mielipiteeseen siinä, että kirja oli mahtava. Kaikista kirjoista, mitä olen blogia varten lukenut (vaikka niitä onkin vasta 3+parin tulevan postauksen kirjaa), niin tämä on myös eniten sen tyyppinen kirja, jonka voisin muutenkin lukea. Ehkäpä siksi toinen Lauttamuksen kirja odottaa jo hyllyssä.

Lähteet löytyy tästä ja tästä .

//P