Lukupäiväkirja: Tuulen varjo /P

Tuulen varjo annettiin kaikille yhteiseksi kirjaksi luettavaksi, minkä takia siitä onkin tässä blogissa tämän kirjoitus mukaan otettuna nelisen kappaletta. Mun mielestä n. 650 sivua kuitenkin tuntu vähän liian paljolta lukea yhdeltä seisomalta, ja siinä vaiheessa kun alkaisin kirjan luettuani kirjoittamaan tätä tekstiä, olisi puolet kirjan tapahtumista jo varmasti unohtunut. Sen takia ajattelin jakaa tämän kirjan neljään melkein yhtä suureen osaan ja kirjoittaa jokaisesta osasta ns. lukupäiväkirjan luvun:

Ensimmäinen osa on alusta aina 14. lukuun saakka:

Tuulen varjo tosiaan alkoi mielenkiintoisesti, ja varsinkin ajatus Unohdettujen kirjojen hautausmaasta kuulosti todella mielenkiintoiselta. Koko kahdeksansivuinen prologihan kertoi käytännössä pelkästään siitä, eikä ensimmäinen lukukaan alkanut kummoisesti, lauseella “Salaisuuden arvo riippuu siitä, keneltä meidän kuuluu pitää se salassa”. Jotenkin tuo lause oli vain muotoiltu niin taitavasti ja houkutteli lukemaan lisää, ja tässä kohtaa ajattelin, että “Hei, eihän tää oo paha lukea 600 sivua, kun kuitenkin tää on ihan mielenkiintoinen”.

Valitettavasti sain myöhemmin huomata että ainakaan tässä alussa ei Unohdettujen kirjojen hautausmaa ollut mitenkään erityisesti pääosassa. Tokihan se on ollut tapahtumapaikkana monessa eri kohtauksessa, mutta ei mitään sen ihmeempiä juttuja.

Eikä ole kirja prologin jälkeen omasta mielestä vaikuttanut kauhean mielenkiintoiselta, mutta ei mitenkään hirveän tylsältäkään (tokihan en voi sitä kunnolla arvostella näin vasta neljäsosan kirjasta lukeneena). Mutta miun mielestä tämä kirja on vähän liian ennalta arvattava, sillä loppuratkaisunhan voi päätellä jo ennen kuin on lukenut edes sataa sivua. Miltä tämä mun mielestä vaikuttaa on se, että lopussa paljastuu, että sivulla 70 ilmestynyt palaneilta kirjoilta haiseva henkilö onkin Carax itse, joka haluaa tuhota oman tuotantonsa täysin. Tosin vielä on selvitettävä miksi, ja toivottavasti jotakin muuta jännittävää tapahtuu vaikkapa Danielin elämässä, koska muuten loput 500 sivua tulee tuntumaan kidutukselta. Tai onhan tässä myös Danielin ja Ferminin rakkauselämä ja kaikki sellainen, mutta rehellisesti sanottuna 500 sivua pelkkää sitä ei kyllä innostais lukemaan, mutta pitää kattella mitä tuleman pitää.

Toinen osa on kpl 15-28:

Tässä pätkässä tapahtui samaan aikaan niin paljon kaikkea, mutta samalla ei sitten yhtään mitään. Siinä oli niin paljon kerrontaa Caraxista, että niistä olisi voinut koota vaikka oman kirjansa. Oikeastaan mun mielestä kirjoittajan olisi kannattanut mieluummin kirjoittaa kirja mieluummin pelkästä Caraxista, jotta säästyttäisi kaikelta turhalta löpötykseltä. Kaikki Daniel-osuudet tuntuvat turhilta ja varsinkin se, että Danielin oma elämä alkaa muistuttaa liikaa Caraxin elämää on aika turha lisäys ja saa juonen muutenkin tuntumaan sekavalta ja mielikuvituksettomalta.

Koko pätkä sai minun tajuamaan vain sen, että sivuhahmojen kuten Federicon, Tomasin ja Ferminin elämät kiinnostavat enemmän kuin Carax tai Daniel saatika sitten juoni itse. Se täytyy kyllä kirjailijan hyväksi mainita, etten olisi millään osannut odottaa, Fumeron liittyvän Caraxin elämään jotenkin. Että kyllä tässä kirjassa on toivottavasti vielä yllätyksiä luvassa.

Kolmas osa on kpl 29-44:

Kuten odotettavissa olikin, Fermin hankki itsensä ongelmiin poliisin kanssa ja on pakosalla. Se leijui kyllä ilmassa jo siitä lähtien, kun Ferminin suhde poliisiin tuli ensimmäistä kertaa esille. Toinen helposti arvattavissa oleva juttu oli se, että Bean isä aiheuttaa ongelmia Bealle ja Danielille. Koko salailujupakan ideahan on se, että jossakin vaiheessa se sitten paljastuu, ja aiheuttaa sitten rutkasti ongelmia.

Tässä pätkässä ei tapahtunut sitten melkeen yhtään mitään mielenkiintoista. Saatto lukea kymmeniä sivuja eteenpäin, eikä muistaa yhtään mitään, koska se oli niin tylsää luettavaa. Jos mä olisin kirjoittanut tämän, jättäisin koko melkein koko pätkän pois. Tai no niin, kyllähän tässä pätkässä (luultavimmin) Fumero tappoi Nurian, jokasitten vissiin kertoo siinä kirjeessään Danielille jotakin olennaista. Nuria Monfort oli kyllä aika pienessä roolissa kirjan ajan, minkä takia onkin mun mielestä hassua, että sen kirjeet kertoo sitten loppuratkaisun  tai antaa Danielille Caraxin elämäntarinan tai mitä ikinä tulekaan paljastumaan niistä.

Vika osa on sitten kaikki loppu:

No siinähän se Caraxin elämäntarina heti ensimmäisenä pamahtaa päin näköä. Kaikkein shokeeraavin kohta oli ehkä se, että Carax ja Penelope on sisaruksia. Se oli jotakin, mitä ei lainkaan osannut ennustaa, mutta toisaalta tässä kirjassahan on tähän mennessä kerrottu enemmän Danielin elämästä, minkä takia Caraxin elämä jäi vähän etäiseksi.  

Loppuosuus oli pitkä kuin nälkävuosi ja tuntui kuin siinä tulisi koko ajan uusia osia. Ensin Nurian kirjeet, sitten hypättiin yhtäkkiä takaisin Danielin elämään, Daniel otti turpaan kaikilta, löysi Caraxin, menee naimisiin Bean kanssa. Sitten hypätäänkin kohtaan, jossa Daniel kirjoittaa loppukirjoitusta kirjalleen, eli niinkuin Daniel olisi kirjoittanut tämän kirjan. Ihan vihoviimeisestä osasta pidin kyllä, sillä siinä yhdistettiin kirjan alku ja loppu toisiinsa, siinähän oli käytetty melkein samoja sanojakin kuin ihan alussa.

Koko kirjan aihe oli muuten tosi outo, sehän siis oli käytännössä, että Daniel lukee satunnaisen kirjan ja haluaa pakkomielteisesti saada kirjailijan elämän tarinan tietoonsa. Kuulostaa tosi kummalliselta ainakin minulle. Vieläpä tohon aikaan, kun ei voinut vain katsoa netistä, vaan sun piti oikeesti kysellä ympäri maita ja mantuja, jos halusit tietoa.

Loppujen lopuksi kirjasta jäi ihan hyvä maku suuhun, sillä loppu oli onnistunut. Pakko vain sanoa, että jos itse olisin kirjoittanut tämän, olisin jättänyt koko keskiosan turhat lörpötysosiot pois, jolloin kirjaa olisi ollut paljon mielekkäämpää lukea.

〜P