Ketkä ovat oikeasti kurjia? /K

Victor Hugon kirja Les Misérables eli Kurjat vuodelta 1862 on ehkä yksi merkittävimmistä klassikoista, joita olen lukenut, ehkä tällä hetkellä jopa lempikirjani. Kurjat kertoo tarinaa Jean Valjeanista, vanhasta kaleeriorjasta, joka elämänsä aikana kohtaa paljon erilaisia vaikeuksia, mutta onnen ja elämän tarkoituksen perässä koittaa selvitä niistä kunniallisesti. Kurjat on koskettava kirja, joka on erittäin merkityksellinen varmasti vielä todella pitkään, ellei sitten jopa ikuisesti. 

Kurjat on pysäyttävä tarina, joka on kerrottu Victor Hugolle ominaisella tarkkuudella. Lukijalle esitellään kaikki hahmot selkeästi ja heistä kerrotaan ajoissa kaikki menneet tapahtumat, jotka vaikuttavat henkilöiden toimintaan tarinan aikana. Kurjat sijoittuu noin vuosille 1815-1833. Vaikka kirja onkin ulkonäöltään paksu ja siinä mielessä ehkä osittain pelottava, tarina ei tunnu pitkäveteiseltä ja se nappaa mukaansa heti alusta alkaen. Kirja kuvaa selkeästi Hugon omaa ajattelua, sillä hän kritisoi vahvasti Ranskan oikeusjärjestelmää ja ihmisten suhtautumista “huonompiin” ihmisiin.

Tästä eteenpäin tulee osittaisia juonipaljastuksia, joten etene varovasti, jos et ole lukenut vielä tätä mestariteosta!

Kirjan henkilöt ovat itsessään jo tunteita herättäviä, ne jotka yhteiskunnan silmissä ajattelisi olevan säädyllisiä ihmisiä ovat todella julmia ja suoraan sanottuna kurjia, kun taas ne joita yhteiskunta välttää katseellaan osoittautuvat todellisiksi kiltteyden helmiksi. Tätä ei voi tietenkään sanoa kaikista hahmoista, mutta tällä periaatteella päähahmot tuntuvat menevän. Esimerkiksi päähenkilö Jean Valjean, entinen kaleeriorja kohtaa kirjan alussa ehkä ensimmäistä kertaa elämässään kiltteyttä piispalta, ja lupaa tälle toteuttavansa tätä kiltteyttä omassa elämässään. Herra Valjean, toimi kirjan aikana tämän kokemuksen jälkeen jalomielisesti ja teki mikä oli oikein, hänen omatuntonsa ei antanut hänen tehdä väärää. Kirjan lopussa oli jopa melkein surullista huomata miten Valjean oli valmis tuhoamaan oman onnensa tekemänsä lupauksen takia. 

On myös todella virkistävää nähdä tarinassa henkilöhahmojen luonteen kehitystä ja kasvua. Kuinka “pahasta” tulee omantunnon kautta hyvä ja kuinka tämä samainen omatunto voi viedä henkilön itsensä vielä hautaan, kuinka hahmot pysyvät uskollisina omalle omatunnolleen ja toimivat sydäntänsä seuraten. Tällaisesta omatunnon kautta muuttumisesta hyviä esimerkkejä ovat Éponine ja Javert. Vaikka Éponine olikin kirjan alussa kuvattu melko ikävänä yhdessä siskonsa kanssa, oli hän lopussa yllättävän avulias ja mukava, tämä tosin saattoi johtua vain herra Mariuksesta, mutta se oli mukava käännekohta hänenkin tarinassaan. Javert, kunniallinen poliisi, joka niin kiivaasti seurasi Valjeanin jälkiä ja halusi tämän teoistaan vankeuteen, osoittautui lopussa myös kunnialliseksi mieheksi ja tarjosi Valjeanille samaa oikeutta mitä Valjean oli aiemmin tarjonnut tälle. 

Lakikirja oli nyt hänen kädessään nyt vain rikkinäinen kirjakulu. Kokonainen uusi maailma aukeni hänen sielunsa eteen: hyvänteko, uhrautuminen, armeliaisuus, sääliväisyys. Hän huomasi pimeässä tuntemattoman moraalisen auringon hirvittävän nousun, se kauhistutti ja häikäisi häntä. Huuhkaja oli pakotettu katsomaan kotkan silmillä. 

Pikku Gavroche oli varmaankin lempihahmoni. Gavroche oli itsenäinen ja otti huostaansa jopa kaksi lasta ilman kotia. Hän oli barrikadeilla etulinjassa puolustamassa niitä arvoja, jotka olivat hänelle, kuten kaikille muillekin, tärkeitä. Gavroche sai synkimmänkin hetken tuntumaan mukavalta laulullaan, jota hän niin rennosti lauleli. Pikku Gavroche edusti kirjan sanomaa todella selkeästi, ehkä koko tarina olikin lopulta niistä kurjista lapsista, jotka hylätään ja joutuvat pärjäämään omillaan kuten Pikku Gavroche. 

Kirja oli kokonaisuudessaan sydäntäsärkevä mestariteos, joka tulee jäämään mieleeni koko elämäni ajaksi. Sen sanoman päälle ei niin vain laiteta toisen kirjan tarinaa, sillä se saa ihan erityisen paikan sydämessäni.

//K