In xochitl, in cuicatl /T

Luin Pekka Valtosen toimittaman ja suomentaman sekä johdannolla ja selityksillä varustaman runoteoksen Kukkien ja sodan lauluja - asteekkien runoutta. Teos on kokoelma suomeksi käännettyjä nahuatlin kielisiä runoja, joiden lisäksi kirjassa on esillä alkuperäiset runot ja tietoa asteekkien elämästä, historiasta, jumalista ja runojen kontekstista. Runot ovat kerätty kirjalliseen muotoonsa 1500-luvun jälkipuoliskolla espanjalaisten valloittajien tultua maahan. 

Runot ovat alunperin kulkeneet suullisena perinteenä ja niitä on esitetty muun muassa ylhäistön ja hallitsijoiden järjestämissä tapaamisissa. Useimmat runot ovat tarkoitettu laulettaviksi ja esitettäviksi ja niissä on selkeä rytmi. Runoissa esiintyy myös jonkin verran toistoa, mutta selkeää runomittaa ei esiinny. Kieli taas runoissa on hyvin monitulkintaista, retorisia kysymyksiä ja metaforia esiintyy paljolti.

Teemat runoissa ovat erilaisia, mutta päällimmäisenä mieleen jää elämän katoavaisuus ja pohdinnat kuoleman jälkeisestä elämästä: millaista se on vai onko sitä ollenkaan? Runoissa toistuu elämän kauneus ja sen katoavaisuus. Runot kuvaatkin hyvin asteekkien maailmankuvaa. Asteekkien kulttuurissa arvostetaan toisaalta sotaa, mutta toisaalta kaikkea hyvin kaunista. Tämä näkyy hyvin kansan perusfilosofiassa, joka pohjautuu ajatukseen kaikkeuden kahtalaisuudesta eli dualismista. 

Dualismi näkyy runoissa juuri kauneuden ja elämän iloista nauttimisena, jotka kohtaavat sodan julmuudet ja ohikiitävän hetken. Toinen asteekeille tyypillinen piirre monijumalaisuus näkyy runoissa vahvasti. Monet runoista ovat ylistyksiä jumaluuksille, jotka vaikuttivat jokapäiväiseen elämään vahvasti. Runoissa esiintyvä monitulkintaisuus kiteytyy ilmaisun “kukka” ympärille. Kukka ja laulu - yhdistelmän voidaankin nähdä kuvaavan sellaisenaan kaikkea taidetta. Toisaalta kukka voi merkitä kaikkea kaunista, itse elämää kuin päihtymystäkin.

Asteekit, jotka yleisesti tunnetaan julmuudestaan ja sotaisuudestaan, on vaikea nähdä teoksen luettua eurooppalaisille tyypillisellä alentavalla ja sivistymättömällä tavalla. On totta, että asteekit harjoittivat ihmisuhrausta ja sotivat paljolti - usein vain hankkiakseen uhreja jumalilleen. Teoksen luettua ymmärtää kuitenkin, kuinka sivistyneestä kansasta on kyse. Jo pelkästään asteekkien ajatukset kuolemasta ja elämän ohikiitävyydestä vastaavat antiikin suuria filosofeja. Sen lisäksi asteekkien kulttuuri oli kaikilla osa-alueilla hyvin pitkälle kehittynyttä taiteesta ja arkkitehtuurista puhumattakaan. 

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, jotka ovat kiinnostuneet avartamaan maailmankuvaansa ja oppimaan erään sivistyneen kansan ajatuksista ja elämästä. Vaikkei olisi liiemmin kiinnostunut mesoamerikan historiasta, on teoksen runot hyvin puhuttelevia ja koskettavia ilman niiden historiallista merkitystäkin. Loppuun on vielä hyvä katsahtaa, millaista tämä kaunis runous on.

Esimerkki sivulta 52, 25. runo:

Minne menemmekään?

Minne menemmekään,

missä kuolemaa ei enää ole?

Tämänkö tähden elän itkien?

Kohdatkoon sydämesi sen:

ei kukaan elä täällä ikuisesti.

Myös kuninkaat tulevat tänne vain kuollakseen,

tuhkaksi ihminen muuttuu.

Kohdatkoon sydämesi sen:

ei kukaan elä tällä ikuisesti.

//T