MARIE-LAURE, WERNER JA SALAPERÄINEN JALOKIVI /M

 

Kaikki se valo jota emme näe on Anthony Doerrin vuonna 2014 julkaistu romaani kahdesta nuoresta, joiden elämät kietoutuvat erään salaperäisen jalokiven ympärille. Kirjassa eletään pääosin toisen maailmansodan aikaa ja sota onkin suurena osana tarinaa ja päähenkilöiden elämää. Marie-Laure on sokea Ranskassa asuva nuori tyttö, joka elää yhdessä isänsä kanssa. Saksalainen Werner taas asuu orpokodissa ja viettää aikaansa kuunnellen Ranskasta peräisin olevia radiolähetyksiä. Marie-Laurella on hallussaan kohtalokas jalokivi, joka lopulta määrää hänen sekä Wernerin kohtalon ja lopulta nuorten polut risteävät. 

Juonellisesti vaisun romaanin omalla kohdallani pelasti hieno kerronta ja mukavat henkilöhahmot. Muuten tarina on hyvin todellisen oloinen, mutta jalokivi tuo tarinaan jotakin todellisuudesta poikkeavaa. Jalokivi kantaa tarinan juonta harteillaan, sillä ilman sitä romaanissa ei olisi juuri mitään punaista lankaa. Tästä huolimatta jalokivi on kuitenkin melko pienessä roolissa tarinassa, sillä siitä puhutaan vain hieman alussa ja lopussa. Alku- ja loppuosa tarinasta ovatkin juonen kannalta tärkeimpiä, kun taas keskiosa keskittyy paljon romaanin keskiössä olevien nuorten elämään sodan aikana. Koska romaanin kerronta oli mielestäni hienoa ja paikoittain jopa melko runnollistakin, tykkäsin lukea sitä paljon. Olisin kuitenkin kaivannut tarinan keskivaiheille enemmän vastoinkäymisiä tai muita tapahtumia, jotta mielenkiintoni olisi pysynyt paremmin yllä.

Kirjan henkilöt olivat hyvin rakennettuja ja pidin siitä, miten paljon heitä kuvailtiin, sillä näin he tuntuivat todellisilta. Pidin myös siitä, kuinka erilaisuutta ei kirjassa paheksuttu. Tästä esimerkkinä on Marie-Lauren sokeus. Sokeuden vaikutuksista hänen elämäänsä kerrottiin paljon ja tämä otettiin aina huomioon tapahtumissa. Wernerin kohdalla pidin erityisesti hänen mielipiteidensä ja ajatustensa sisällyttämisestä hänestä kertoviin lukuihin. Wernerin elämään liittyen otettiin esille myös kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyviä ristiriitoja: vaikka Werner on kasvatettu natsi-Saksan ideologian alla, hän osaa muokata maailmankuvastaan omannäköisensä. Tekemällä henkilöistä uskottavat, teki Doerr myös mielestäni samalla tarinasta uskottavan.

Nämä kaksi nuorta, Marie-Laure ja Werner, päätyivät monien eri vastoinkäymisten kautta tapaamaan toisensa. Werner tiesi Marie-Lauren olemassaolosta jo ennen heidän tapaamisestaan ja hän halusi mennä auttamaan tätä tyttöä. Marie-Laure ei kuitenkaan tuntenut Werneriä sen kummemmin, joten hän ei luottanut tähän heidän tavatessaan. Mielestäni näiden kahden henkilön tapaaminen, yhtenä tärkeimpänä tapahtumana, ja siihen johtavat tapahtumat oli onnistuttu rakentamaan hienosti. Tähän tarinan juonelliseen tyyliin sopii mielestäni myös kerronnan ajan vaihteluun liittyvä tyyli. Tarinaa kerrotaan pääasiassa “nykyajassa”, joka on vuosi 1944, mutta palataan välillä henkilöiden lapsuuteen joitakin vuosia aiemmin.

Kaikki se valo jota emme näe oli lukukokemuksena melko mieleenpainuva sen omintakeisen kerrontatyylin ja mielenkiintoisen juonen takia. Vaikka juonellisesti tarina ei pitänyt minua aina otteessaan, sai Doerr kerronnallaan minut kiinnostumaan henkilöistä aina joka sivulla enemmän.

//M